Moikka mualima!


 

Saimilla eijoo vielä palakkatöetä.

Saimi  työnvälityksessä:

Kerto sitten kotonaan kuulumisija:

-Suosittelisin sinulle omaehtoskoolutusta. Tuolla nuamallanna pystysittä sitten piäsijäesenä ies strullija tuuroomaan, sano minun työvoemaneuvojaen.


Saimi sosijaalitoemistossa.

- Voesitta työ ies ehtijä jottae työtä, tehhä työmarkkinatuella. Tulishan siihen lisäks vähä ylläpitokorvaastae! Sehän oes ihan hyvä lisä. Saesitta siitä  lissee voeta leevällennä.

Saimi: -Voetako vuan? Mutta kun tuo minun kolestroolineuvojaen kehottaa välttämään rasvoo!


Saimi meikki asijantuntijana. 

Seisotaan hevoshaan aetauksen vieressä ja katastellaan aejan kuluks apilakkoo suuhusa ahtavia hevosijaja.

Hyvänpäevän tuttu kyssyy Saimilta:

- Tiessitkö Saemi, että huulpunaan käätetään hevosenkavijo jaahettae?

Saimi: -Ihan varmasti! Tiesin tok! Ja väetänpä nyt sinulle niin, että jos tuo niityllä oleva hummae ossoes puhuva, niin se puolustaatuis, että: -En se minä ollu!


.Liisan sutkautus:

 Puhekieltä, meijen ruohonjuur tasostennii takija, että paremmin se ymmärrettäes,  suomenkieltä selekokieleks suomennettu: `Iso tappi, isompi tappi` ja `potkaes`, vertaaskuvallisesti Hiän  tarkottaa, että teki vähäsen jottaen meijen muanpeälisten immeisten huomijon kiinnittämiseks!


Ujostelloo ne isottii!    Joku hyväpuel soon häviämisessäe!

Voettoko makkeempi!?

Katotaan televisio uutisija. Joku soanu nobelia palakinnoks:

Mummo: - Ompa hyvä etten minnoo tuo nobelisti! Pitäes seestä nyt tuolla nuihin kaekkiin vieraehin immeisten sejassa vonkoomassa  sitä, että millonka ne sen palakinnon ojentaes.  Kaekki kahtoes! Kylläpä  ootosaekaan hirvittäes! 

 


 

Fiktoo/ Liisan-sarjat!

-Moen kuuluu kaapunnissa ihteesä ruopivan ja jotkut jopa märkivän ja sentähen nyt asijasta  mummon Mosse kissoo syyttävän.  Sen muka siitä lähtenneen. Alliinae tuntunu jo pitkään itkeneenn.  Mummo miettii: - Oeskoon nyt jonkun paekka?


Fiktioherätys!

*Mummo sarjakuvakuplittajana. 

Mummo huutaa: -SaimiI! Tuleppa kahtommaan, kun minä uutta kuvasarjen luonnostelen! 

Saimi: -Tullaan, tullaan! Ideako sinuva iski? No, mitteepäs tiet? 

Mummo oel piirtäny ihan pikkuriikkisen muapallon kuvan, ja jonkun toes suuren ison tapin sen viereen istumaan ja kuplittanut:

Muapallo näätti vapisevan ja sieltä pien inisevä iän valitti, puhekuplasta:

-Myö vuan pikkusen sinuva härnättii!

Ja isosen kuplituksessa luki:

-Ja minä vuan vähäsen muapalloo potkasin! 

Ja isompiänisellä huutokuplalla:

-Vieläkä siellä tekköö miel yhä vilunkija tehä, vae joko kerrasta uskoetta?  Sivusta asuu esille toenen suurtappi. Kumpii ovat siis isoja tappeja! Niin isoja, että myö, pienet moan matoset, ee voeja ies oavistoo, että mitenkä isoja!:

- Mittee oot männy tekemään? Minullehan sinä annoet kuoleman ja tuonelan avvaimet!

-Niin. Ne omaes! Nehän on nyt kummallae meellä! Ja kaet sitä vielä soan minnäe jottaen tehä? Yhessähän myö jo aekasemmin tättäe asijoo fundeerattiin! 

Saimi: -Mummu! Lopeta! Elä ennee jatka tuota!

Mummo: -Lopeta? Ja kun minä just olin piäsemmässä siinä, -sentähe -hyvvään vaahtiin! Ja kennen isosemman puolestapuhujas minä pien moan mato kelepoesin itessäen, fiktiossakkaan! Onhan minuttii ihten jo tiällä pikkutappiin kesken, asumisen aekaan montakertoo kokonaan  jo ihan lyttyyn lyöty!


Ah-hah! Syykö  ee sitten ollukkaan mummon vanahassa kissassa,

eekä heeveröesessä Alliina raakassa.                                   Saimi: - ! ! ?


Saimia työllistettään.

Saimii taetaa soaha palakkatyötä pitkäaekasen työttömyysputkesa jäläkeen ja  jos hyvästi kääp, sanoo viimennii -aenna joksii aekoo - hyvästit toemeentulotuelle ja kerjuureissuilleen:

Mummo: Minkälaenen sinun ensmäenen työpäeväes oel? 

-Kiinnittelin hotellihelopotus klaktaatteja kulttuuritalon ` klosettiin` ovviin.  Kaapunnin isät kun oel sanoneet, että niihin entisiin tilalle  pitäes soaha vähemmän riävät opastekyltitt.


Mummo ja Saimi tulloo.              Ommaeshoetajan arkee.      Idea on keksimisen äiti!

Istutaan mukavasti iltaa. Katsotaan tv-tulevaa mainosta. Hups! mitten sattuikaan, kun mainoksessa kärähti joku pohjaan. Pihvin pohjat oli  mstana., mutta mainos jatkui rauhallisesti, ihan niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Äkkiä ilmaa leikkasi riemukas kiljaisu:

Mummo!  -Hee! Tuo parilla polttaa pohjasta! Meelle  sitä ee osteta!

 


Mummon sadut:

Vilman pitkäviili.

Olipa kerran tyttö, jonka nimi oli Vilma.

Hän asui isänsä, äitinsä , siskonsa ja ison veljensä Jaakon  kanssa  kerrostalossa. 

Eräänä päivänä, kun  Vilma oli itseksensä  kotona, hänellä oli tylsää  yksiksensä.

-Mitähän minä tekisin, mietti Vilma.

Sitten hän keksi: -Laitanpas viiliä.

No, veli ei siitä tykkää,  eikä liiemmin isäkään, mutta äitipä  ja siskopa tykkää! Eikä sitä nyt näyttänyt olevan jääkaapissakaan. Mitä nyt vähän viilin siemmeneksi. Kylläpäs toiset sitten ilostuisivat tullessaan kotiin, kun huomaisivat, mitä  Vilma olisi tehnyt. Että ihan viiliä!

Vilma ihan paisui ylpeydestä, ajatellessaan sitä, että saisi toiset  ihmetyksiin. Se viilinteko oli sellainen Vilman päähänpisto, jollaisia saattaa joskus lapsille pälkähtää päähän yksin kotona ollessa.

Joku saattaa keksiä ruveta vaikka leipomaan, tai vaikkapa maalaamaan keinutuolia tai ompelemaan jotakin. Se on ihan keksijästä kiinni, että mitä alkaa tehdä ja Vilmalla se oli viilinteko päähänpälkähdys.

-Hm. viilinteko aineet. Mistäs sitä viiliä valmistettiinkaan?

Sen verran hän jo tiesi, että viilin valmistukseen tarvittiin ainakin  maitoa. Äitikinhän otti silloin aina jääkaapista tölkin, jonka kyljessä oli lehmän kuva. Ja löytyihän maitotölkki jääkaapista.

Vilman sydänalaa oikein hytkäytti luomisenilosta.

Enää tarvittaisiin vielä vähän sitä ja tätä! Äidiltä senkin Vilma oli oppinut.

Näet kerran hänen äidiltä kysyessään viilin valmistuksen ohjetta, äiti oli vastannut Vilmalle, että sitä tehtiin lehmän maidosta ja sitten siihen tarvittiin lisäksi vähän sitä ja vähän tätä.

Sitä   keittiöstä löytyisi ja tätäkin oli keittiönkaapit pullollaan! Vilma ei ylettynyt  keittiönkaappiin, jossa oli makeimmat mausteet, jotenka hän joutui ottamaan avukseen keittiöjakkaran. Ja Vilma alkoi ottamaan pöydälle kaapista erilaisia purkkeja  ja mausteita. Vaniljaa. kanelia. Vaniljasokeria. Karamelliväriä. Sitten Vilma otti viilinteko kulhon ja käsi vispilän. Jääkaapimaito oli viileää, jotenka hän huomiokykyisenä, neuvokkaana tyttönä lämmitti sitä kattilassa keittolevyllä,  ihan kuin äitikin. Ja käänsi sitten sähkölevyn kiinni, niinkuin äitikin  oli aina lopuksi tehnyt.. Lämpimään maitoon hän sekoitti käsivatkaimen kanssa viilinsiemmenen. Kaataahupsautti sokerijauhoja, vaniljasokeria ja karamelliväriä. Ja vielä vähän sitä sun tätä.

Sitten hän juoksi isoveljensä huoneeseen. Toi sieltäkin jotain ja sekoitti sen toisten joukkoon! Sitten hän laittoi kulhon   keittiönpöydälle ja alkoi odottamaan.

-Ihan helppoahan tämä viilin valmistus on, iloitsi Vilma tuolilla istuessaan, kun katseli pöydällä olevaan viilikulhoon. Hän nuuhki ilmaa. Kylläpä tuoksuikin herkulliselta ja makuhermoja kutkuttavalta. Nam!  Suklaalle, vaniljalle, mansikalle, sitruunalle  ja kanelille!

Mutta siitä, mitä Vilma oli aiemminjuosta kipittänyt hakemassa veljensä huoneesta, hänen ei olisi kai pitänyt tehdä!  Näes muut viilintekoaineetpa eivät tykänneetkään siitä  ja alkoivat ärsyyntyneenä paisua ja paksuta yhdessä. Pian sos oli sitkeää, venyvää, paisuvaa ja poksahtelevaa. Vilma hyppäsi hiukan kauemmaksi pöydästä.

-Ooh! Mitähän nyt tapahtuu

Kulhosta kuului kovaa huutoa:

-Äkkiä kaikki pois alta! Nyt mentiin!

Ja ennenkuin Vilma oikein kerkesi tajutakkaan, että mitä tapahtui, niin viili valui kulhosta  alas pöydälle viilikupista ja siitä lattialle! Tempasi ihmettelevän Vilman selkäänsä ja suuntasi lentäen avoimesta  Vilman huoneen ikkunasta ulos.

Huuuuuiiissssh!

Yhdessä viili ja Vilma lensivät ilmatietä kylää kohden. Vilma istui viilin päällä huitoen milloin oikeaa, milloin vasempaa kättänsä, tasapainoa pitääkseen, ettei putoaisi alas viilin selästä. Hän yritti harata vastaan jaloillaankin, mutta sekään ei tuntunut auttavan ja hän toivoi viilin hiljentävän vauhtiaan.

- No, jos en kerran pääse täältä pois, niin olkoon. Ja vilma toppasi viilin niskasta kiinni.

-Mennään sitten mukana, hän huusi alhaalla tienvieressä seisoville tädeille, jotka tuijottivat heitä hämmästyneenä  suut auki!

-Parasta onkin! Ole vain mukana. Itsehän sinä minut valmistitkin, kuuli Vilma viilin sanovan.

Vilma ilostui: -Puhuva viili! Mikä keksintö!

-Hidastahan vähän vauhtia, että kerkeän maisemiakin ihailemaan,  pyysi Vilma.

-Vai pitäisi sinun keretä maisemiakin ihailla, tiuskaisi viili kiukkuisesti. Se ei tainnut tietää, mitä maisema tarkoitti, tai sitten tiesi! Viili lensi lähimmän talon avoimesta ikkunasta sisälle, talon läpi ja samantien toisesta avoimesta ikkunasta ulos!

Huuuiiissssh!

Talonväki ei kerinnyt muuta kuin vähän silmiänsä räpäyttämään.

-Onpas vikkelä viili, ajatteli Vilma. Sitten hän tuli ajatelleeksi, että olikohan viilillä ollenkaan jalkoja. Tai saattoihan sen mahanalus olla niitä täynnä! Vilma oli joskus kesällä nähnyt maassa pieniä mönkiviä ötököitä, joidenka mahanalus oli ollut niitä ihan täynnä. Niin, ettei hän ollut kerinnyt niitä laskemaankaan niiden juostavipeltäessään hänen ohitseen.

Vilma yritti kurkistaa viilin alle, mutta ei hän siellä jalkoja nähnyt, mutta viili näytti  muistuttavan alapuolelta ennemminkin käärmettä.

-Minnekkä me ollaan menossa, huusi Vilma viilille.

-Minulla on niin kutkuttavan kihelmöivä tunne, että en mitenkään voi olla paikoillani, valitti viili.

-Jassoo! Sitten mennä viiletettiin eteenpäin.

-Kohta sitä ollaan ihan Amerikassa asti, jos tätä menoa jatkuu, ajatteli Vima pelästyneenä. Ja hän kun  on vasta ala-asteela koulusse, eikä osaa viellä vieraita kieliäkään!

Koti jäi kauemaksi ja kauemmaksi taakse. Vilman teki mieli rueta parkumaan! Vilma kun sai joskus kotona tahtonsa läpi oikein kovasti  ikkemällä ja parkumalla, mutta olisihan se kyllä aika lapsellinen keino selvitä jostakin asiasta, jo kouluikäiselle. Itkeä ja kiukutella niin kauan etteivät toiset jaksaisi sitä enää kuunnella, vaan antaisivat  periksi.

-Pysähdytään vähäksi aikaa, pyysi Vilma.

-Olkoon menneeksi, suostui viili ja laskeutui maahan. Se käpertyi pieneksi keräksi lämpimälle ja laakealle rantakivelle.

-Miksi me lennetään niin kauaksi minun kotoa? Kysyi Vilma.

-Vie minut takaisin! 

-Joo. Kohta, kunhan ensin vähän jutellaan, sanoi viili.

-Mistä?

-Vaikkapa siitä, että mitä sinä laitoit minuun valmistamisen aikana. Muistatko? Ihan varmasti laitoit sellaistakin ainetta, jota viiliin ei olisi saanut laittaa. Minua kun niin kutittaa, pistelee ja kihelmöi.

Toki Vilma arvasi sen, että  mikä viiliä kutkutti, pisteli ja kihelmöi ja olisi nauranut. mutta nytpä ei tainnutkaan olla naurun paikka.

-Tuota maitoa, viiliä, vaniljasokeria, sokerijauhoja, kanelia kaardemummaa, pomeranssia, ja syyhypulveria, luetteli Vilma.

-Syyhypulveria. Sanoitko syyhypulveria, patkaisi viili - Mistä sinä sait sellaista? Onko teillä sitäkin keittiön kaapissa?

-Oikeastaan ei keittiön kaapissa, tunnusti Vilma.  - Minä hain sitä veljen huoneesta.

Viili raapi itseään.

-Jos kylvet, ehkä se sitten lähtee, ehdotti Vilma avuliaasti. Viili katsoi vihaisena Vilmaan.

- Niinkuin astianpesu altaassa, vai? Kivahti viili.  -Ja silloin    minusta  kyllä irtoaa veteen muutakin, kuin sitä syyhypulveria! Juoksen vielä kokonaan viemäristä vedenmukana alas.

O-hoh, tuotapa Vilma ei ollut tullut ajatelleksikaan. Sitten Vilman ilme kirkastui:

-Sinulle täytyy ostaa syyhynpoiso ainetta.

-Ja mistähän sitä saa?

- Vissiin apteekista, joissa myydään lääkkeitä, keksi Vilma vastata.

-Vikkelästi sitten sinne, innostui viili ja tyrkkäsi maasta äkkilähdön. -Minnekkä päin? 

-Tuonne, sanoi Vilma ja osoitti etusormellaan lähikaupunkia. Iisalmea kohti, kunhan hän ensin selvisi äkkilähdön aiheuttamasta säikähdyksestään. Nyt Vilma ilostui, kun huomasi, että samalla kun he lensivät apteekkia kohti,  hän pääsisi lähemmäksi kotiaan.

Oli keskipäivä ja kaupungin autoliikenne vilkkaimmillaan. Ja alapuolella olevan apteekin ovesta näytti kulkevan ihmisiä sisälle ja ulos. Arvaat varmasti, että viili ja Vilma herättäisivät melkoista huomiota, jos he laskeutuisivat kadunvierelle, autojen parkkipaikkaan. Heitä ei saisi nähdä, jotenka pitäisi löytää joku syrjäisempi paikka. Vaikkapa apteekin piha-alue. Ja eihän Vilmalla ollut mukana rahaakaan yhtään, millä voisi sen syyhylääkkeen maksaa! Mitenkähän he nyt saisivat sitä apteekista viilille. Apteekin taka-ovi oli auki. Laadittiin suunnitelma.  Jospa viili jäisi ulos nurkantaakse piiloon odottamaan ja Vilma menisi siitä  ovesta sisälle  Yhdessä he  kurkkivat ensin ovesta sisälle.

-Jere, kuiskasi Vilma viilille. Mitähän Jere teki täällä? Hänhän asui Vilman lähellä, naapuritalossa!. Toki he tunsivat toisensa. Nyt Jere näki heidät ja tuli Vilman luokse.

-Ei tänne siviilejä päästetä! Takaovesta ei saa tulla sisälle,  sanoi Jere, - Mitä te teette täällä? Menkää heti pois tai saatte monoa.

-Siviilejä ja monoa! Ei tämä ole mikään armeija, nauroi Vilma.

Naapuritalon Jere oli paljon Vilmaa vanhempi. Jo armeijan käynyt  ja pullisteli sillä usein Vilmalle, joka oli Jeren mielestä vielä pikku-tyttö.

- Me tarvitaan syyhylääkettä. Nyt ja heti. On hätätila. Pliis, pyysi Vilma.

Toki Jere muisti nähneensä siellä jossakin töissä ollessansa syyhylääkettä.

-Missä on naamiaiset? Kutittaako puku? Kysyi Jere viililtä.

-Odottakaa täällä ulkopuolella niin haen sitä teille. Ja Jere meni apteekin takaovesta sisälle. Viili ja Vilma jäivät odottamaan siksiaikaa ulos apteekin nurka taakse piiloon. Kohta Jere tuli takaisin  pientä ruskeaa lääkepulloa kädessänsä kantaen.

-Minulla ei ole nyt mukana rahaa  maksaa sitä, mutta  on siellä  kotona säästöpossussa 40-euroa. Ei ehditty sitä vielä sieltä hakea.  Vilma selitti  hädissään Jerelle..

-Mitä huolit turhia. Maksat sitten kun kerkiät sen minulle takaisin. Lainasin rahat sinulle, kun maksoin sen puolestasi. Mehän tunnetaan toisemme. Pitäähän sitä senverran toista auttaa.

Sitten Vilma ja viili lähtivä taas lentämään ilmojen halki, takaisin Vilman kotia kohti Savipeltoon Jeren jäädessä katsomaan hämmästyneenä heidän peräänsä.

-Enpä ole ennen nähnyt naamiaispuvussa lennettävän!

Viilillä oli niin kova lentovauhti, että Vilma luuli tukkansa  irtoavan päästä siinä vauhdissa. Ja sitten  pujahdettiin sisälle avoimesta Vilman huoneen ikkunasta. Huoneessa Vilma siveli viilin syyhynpoistolääkkeellä.

-Laita enemmän selkään, neuvoi viili Vilmaa. -Sieltä kutittaa enemmän. 

Ja voi riemua, sillä kutinalääke alkoi heti auttaa ja pian viiliä ei kutittanutkaan enää ollenkaan mistään.

-Hoh-hoijaa! Nyt minä taidan ottaa nokoset., sanoi viili ja käpertyi lattiamaton päälle nurkkaan ja nukahti melkein heti.

Vähän Vilmaa harmitti se, ettei hän ollut osannutkaan tehdä oikeata viiliä, eikä voinut niinollen ilahduttaa äitiänsä. Mutta saihan sitä viiliä ostettua kaupastakin  sitten kun halusi. Ja sitten kunhan Vilma kasvaisi vähän isommaksi äiti kyllä näyttäisi hänelle, että kuinka sitä oikeata viiliäkin valmistettaisiin.

Vilmalla oli nyt oma ja elävä ihme pitkäviili kaverinansa ja sellaistapa ei joka lapsella ollutkaan.  Eikä ehkä olisi milloinkaan, sillä Vilma ei enää muistanut tarkkaan, että millä tavalla oli  sen valmistanut.

No! Ehkäpä jonakin päivänä Vilma ja viili lähtevät taas lentoseikailuilleen Liisa-mummon kertoessa siitäkin teille näin  ja  sitten saat  lukea siitäkin joskus.

 

 


 

Päivä paistoi. Sade kasteli. Tuuli tuuti lauloi laulut. Myrsky myllersi.  Heinäsirkat viihdettä niityltä soitti. Palokärki tahditti nokallaan. Ja hämärän keijut   ympäriinsä  kaikkialle varjoina, kiersivät,  maailmain rataa, kertoen tätä uutta tarinaa: Taikapuu, toivomuspuu!

Tiedotusväluineissäkin levisi tieto. Ja ihan  kaikkialla maapallolla  ihmiset loitsi!


 

 


Tänään puutarhassa tuulee! 

Mikä suhkaa kuiskain kuusten luona?

Mikä keskustelee, kahisuttain katajaa?

Kun runoja ruohoille  lausuu, kohta oksatkin napsaa.

Hiekat, heinät pöllyttää!

Kaikuu ympäriinsä naurun heleä sointi.

-Kuin kaunista soittoa, sipisevät kukat.

Se ystävämme vallaton itätuuli on!   


 


Puu hedelmäinen.

Heiluu puukehto. Keinuu oksa.

Tuuli tuutii armastansa, puu  hedelmäänsä heijailee.

Pullistuvat palleroiset, aurinko kun lämmittää. Reunuaista ruskettaisi! Hedelmäinen oksasesta katsoo alas heinämaata. Pitkämatka pudotuksen.

Joku talon ikkunasta katsoo ulos.

Hämäräinen harsoaan  kutoo pihamaalla.